Luin juuri hiljan erään hyvinkin fiksun nuoren naisen blogia. Huih, miten ihailin hänen kirjoitusten terävyyttä ja sanan säilää. Mietin sitten omaa elämääni. Tiedän, tämä on kauhea itsekeskeistä, muttä tämä blogihan on minua varten ja minähän tätä pääasiassa luen. Olen aina ollut sählääjä, jolla on kaiken lisäksi suhteellisen huono luottamus omiin kykyihin. Tuossa blogissa oli voimaa ja ehdottomuutta. Itsestäni taas olen huomannut sen, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä epävarmemmaksi muutun. Siis suhteessa siihen, että olisi jotain oikeita vastauksia, olisi oikeita ratkaisuja tai oikeaa tietä. Olen muuttunut myös päätöksieni suhteen epätietoiseksi. Mikä nyt voisi olla oikea päätös? Elämästä on tullut hidasta. Sen sijaan, että muutokset olisivat nopeita ja johtaisivat haluttuun lopputulokseen, muutokset ovat hitaita ja yllättäviä.  Sehän on selvää, että ihmiset ovat erilaisia. Tämä koko ajatus yhdistyy tänään aiemmin lukemaani artikkeliin siitä, miten  miljoona suomalaista syö jonkinlaisiä lääkkeitä mielenterveydellisiin ongelmiinsa. Jäin vaan miettimään sitä, että mitähän tämä käytännössä tarkoittaa. Joka kolmas työkaverisi, melkein puolet naapureistasi, jokunen ystävistäsi...Ei sillä, että siinä olisi mitään pahaa, että yksilö tällaisiin lääkkeisiin turvautuu. Sitä en lähtisi arvostelemaan. Mutta täytyyhän sitä ihmetellä, että kuka täällä sitten enää näillä spekseillä on terve ihminen. Miljoona ihmistä. Se on aivan helvetinmoinen määrä sakkia. Tässä on pakko olla kyseessä enemmän rakenteelliset tekijät. Yhteiskunnan eri palat toimivat siten, että ihmisten sielu hiertyy rakkuloille jossain rattaiden pyörteissä. Jos onnellisuus todella löytyy niistä yksinkertaisista asioista, pienistä teoista, niin voisi olettaa, että emme lopulta tarvisi niin kovin monimutkaista elämää. Haastavaa työtä. Tullaksemme onnellisiksi. Toisaalta olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että onnellisuus sinällänsä ei ole mikään erityisen tavoiteltava asia. Mitä hemmettiä se oikein edes tarkoittaa? Hetkellistä mielihyvää vai jotain jatkuvaa pysyvää rauhallista ja hyvillä täytteillä maustettua elämää? Minulla ainakin löytyy tässä elämässä mielenkiintoa ottaa uudet päivät vastaan sellaisina kuin ne tulevat. Kas, kun se harmaa arki, ei ole miten eriityisen onnellista. Se vain on. Siihen kuuluu hyvin tavallisia asioita, joiden joukosta nousee esiin jotain erityislaatuisia asioita. Joskus ne ovat kauhistuttavia, joskus aivan todella riemastuttavia. Mutta ne ovat poikkeuksia. Totta kai tavallisen ihmisen arki on onnellista esimerkiksi verrattuna sairastuneen ihmiseen arkeen. Siinä, kun ei tarvitse raahata mukanaan sellaisia painavia asioita kuin vaikka kuolemanpelko. Ehei, tavallisessa arjessa, sitä miettii, riittääkö maitoa aamukahville ja käviskö suihkussa aamulla vai illalla. Onko se onni sitten näissä arjen teoissa? Vastaus on kyllä osittain myöntävä, mutta täytyyhän sitä elämässä säilyttää mielenkiinto uutta päivää kohtaan. Siis onnea tärkeämmäksi nousee mielenkiinto uusia tapahtumia, ajatuksia, tuoksuja, makuja ja ihmisiä kohtaan. Eikö niin? Masentunut ihminen tuntee itsensä onnettomaksi. Varmasti syitä on monia, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että jos tämä yhteiskunta olisi vähän hitaampi, ystävällisempi, rohkaisevampi niin asiat voisivat olla toisin. Tärkeää olisi, että kaikille löytyisi ne omat yhteisönsä. Kömpelö kampelakin voi olla jossain oikein loistava, vaikka ei yltäisi aivan kaikessa haluamassaan mitenkään erityiselle tasolle. Olon aallonpohjassakin on silloin tällöin ihan turvallista köllötellä eikä siihen tarvitse syödä mitään pilleria. Pinnalle pääse, kun aurinko alkaa taas jossain vaiheessa paistamaan. Ainakin syytä olisi käsitellä niitä syitä.l jotka kerta toisensa jälkeen vievät syvälle pinnan alle, ilman että turvautuu ns. happipulloon meren pohjalla eikä koskaan enää nouse päivän valoon ilman kemiallisia valmisteita. Nyt kömpelö kampela kaivautuu vällyjen alle ja toivottaa hyvät yöt kaikille.