Viime vuosi oli loistovuosi. Paljon positiivisia tapahtumia, vain vähän surua. Ihmeellistä. Jotenkin sitä on luullut, että elämä on paljon vaikeampaa. No ei ole ollut vaikeaa, surullista tai ikävää. On kylläkin ollut vaikeita tunteita käsiteltävänä, mutta se johtunee melkein kokonaan omasta persoonallisuudestani. Olen usein niiin huolissaan asioista. Jos en toisista niin sitten itsestäni, jos en tapahtuneista niin sitten tapahtumattomista. Eilen makasin pitkään sängyssä ja mietin, että tässäkö tämä elämäni on. Minun pieni elämäni, jossa ei tapahdu kovinkaan ihmeellisiä asioita. Pieniä ihmeitä joka päivä, mutta ei sellaista kuin voisi kuvitella nuoren ihmisen elämän olevan. Dynaamista. Ehei, täällä sitä tössytellään villasukissa ja oliaan tyytyväisiä omiin pieniin kuvioihin. Minun pieni rakas elämäni. Oikeastaan en muuta tarvikaan. Sehän se tässä hassua onkin. Olen tyytyväinen tällaiseen elämään. Ei ole suurta janoa mihinkään. En oikeastaan tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Aina olen tähän mennessä ajatellut, että pitäisi sitä ja tätä. Nyt en jaksa enää, ei ole tarvetta. Minun ei tarvitse yhtään mitään. Riittää kuin olen. Ravisuttaa ajatella, että minä olen riittävä. Minä olen valmis tällaisena kuin olen. Valmis keskeneräisenä. Suorittamisen ja kehittymisen sijasta vain olla? Voiko tämä olla mahdollista, voisinko sallia tällaista autuutta itselleni? Luulisi, että tällainen ajattelu kuuluu elämän ehtoopuolelle, jossa minun ei pitäisi vielä kuitenkaan olla.Niin ja tätä ei pida ymmärtää siten, että olen lakannut opiskelemasta tms. Olen vain lakannut yrittämästä liikaa ja ehkä pelkäämisenkin. Mutta vain ehkä.